Uusi vuosi. Jokainen uusi vuosi ja etenkin sen aloitus on kuin aloittaisi elämän uudelleen. Se on Juuri Se Päivä vuodesta, jolloin kaikkein parhaimmin saa aloitettua uutta, luvattua itselleen asioita. Silloin ainakin minä otan itseäni niskasta kiinni ja listaan vähintään mielessäni asioita, joita aion tehdä toisin ja millä lailla toisin kuin ennen. Viime vuoden viimeinen päivä taas oli anteeksi antamisen päivä. Vuoden viimeisenä päivänä tein mielessäni tilin vuoden tapahtumista, hyvistä ja huonoista teoista ja tapahtumista. Iloitsin hyvistä asioista, annoin anteeksi rikkomukset ja mietin mitä oppia virheistä ja ikävistä teoista.

Uusi vuosi tuo ainakin minulle uuden toivon siitä, että tuleva vuosi tulee olemaan parempi kuin edellinen, sillä muutan itseäni, suhtautumistani, tekojani ja tapojani.

Viime vuosi toi mukanaan avioeron, joka tulee voimaan tänä vuonna, uutena vuotena. Vaikka tuo oli järkytys ja shokki, kun yhtäkkiä vain sain postissa avioeroilmoituksen, alan olla päätynyt siihen, että tuo oli hyvä asia. Nyt vasta ajatukset selvänä ja rauhasta nauttineena voin todellakin nähdä sen, kuinka huonosti mieheni minua kohteli. Toki sen ymmärsin jo suhteen aikana, mutta nyt näen paljon selvemmin sen kaiken; henkisen ja fyysisen väkivallan, alistamisen, pelottelun, uhkailun, marttyyriksi tekeytymisen, pihiyden ja rahasta valehtelun, raivoamisen, huudon, minun näännyttämiseni, syyttelyn ja syyllistämisen, eristämisen ja laiminlyönnin, kostotoimenpiteet kuten kaikenlainen  kosketuksetta ja huomiotta jättäminen. Koska arki oli niin kurjaa, tuntui normaali ystävällinen käytös juhlalta ja mahtavalta. Nyt jälkeenpäin suorastaan hävettää, että kestin tuota kohtelua kaikki nämä vuodet. Uskoin liikaa siihen, että asiat kääntyisivät parempaan.

Nyt olen lueskellut narsistien uhrien tukisivuja ja kuinka tutuilta ne tarinat kuulostavatkaan. Jo parisen vuotta sitten totesin, että mieheeni sopi oikein hyvin suurin osa narsistin tunnusmerkeistä. Halusin lähteä tuosta liitosta jo aiemmin, mutta fyysinen tilani on ollut huono ja olen ollut riippuvainen toisen ihmisen avusta ympäri vuorokauden.
Syytän asuinkaupunkiani siitä, että jouduin kärsimään niinkin paljon, sillä mikäli kaupunki olisi myöntänyt minulle sen avun, jonka tarvitsin, en olisi joutunut olemaan riippuvainen mieheni avusta ja  olisin ollut vapaa katkaisemaan niin epäterveen suhteen. Nyt kaupunki antoi miehelleni avaimet käteen ja oikein yllytti pahoinpitelyyn.

Kun ilmoitin kaupungille siitä, että mieheni pahoinpiteli minut, he myönsivät minulle arki-illoille apua, mutta jättivät minut öiksi ja viikonlopuiksi pahoinpitelijän armoille. Mistään en saanut apua. Kun kysyin juristilta neuvoa, hän neuvoi, että minun piti odottaa, että mieheni ottaa eron ja yrittää pitkittää avioliittoa niin, että asemani olisi mm. omaisuuden jaon suhteen parempi. No, eipä minulla ollut vaihtoehtojakaan. Tuo oli aivan helvettiä, mutta nyt se on onneksi ohi.
Niin no, kaikki on suhteellista. Tuntuu, että isäni on ottanut mieheni roolin ja yrittää koko ajan hallita minua, alistaa minut valtansa ja päätöstensä alle, hän pakottaa, uhkailee, kiukuttelee, saa raivokohtauksia, vaatii koko ajan asioita tehtäväksi omalla tavallaan, auttaa vain ehdollisesti ja on todella negatiivinen. Tuo on selvästi nyt minun oppituntini tällä hetkellä. Siis se, että opettelen pitämään puoleni ja vaadin rajojani noudatettavaksi ja oman elämäni lankoja omiin käsiini. Minun pitää opetella myös tiukemmin ottamaan vastuu elämästäni.

Tämä vuosi on paranemisen vuosi. Toipumisen vuosi. Vaikka olen yksin ja yksinäinenkin, en silti haluaisi palata takaisin siihen, mitä viime syksy oli. Nyt ihmettelen suorastaan, kuinka minä kestin mitenkään sellaista elämää. En todellakaan ihmettele sitä, että kuntoni on kohtentunut, olen paljon pirteämpi ja jaksan paremmin. Mieheni vei minun kaikki voimani, eikä minulla jäänyt voimia toipumiseen ja itseni parantamiseen.

Olen todella iloinen ja minusta tuntuu, että olen palaamassa taas elämään.
Olen aktiivisesti taas aloittamassa soittamista, säveltämistä, laulamista, piirtämistä, maalaamista ja kirjoittamista. Tuntuu, että luovuuden virtaa on jälleen tulvillaan ja luovuuden lähde pulputtaa jatkuvasti. En muista milloin minulla viimeksi olisi ollut näin kova halu elää, innostus elämästä ja halu saada aikaan ja tehdä asioita, oppia ja oivaltaa.

Olen innoissani, että elämäni on eron jälkeen mennyt vain parempaan suuntaan. Olen jopa innostunut kotini sisustamisesta jälleen aivan tosissani nyt, kun tiedän, että ideani voin jopa toteuttaa. Mieheni ei suostunut sijoittamaan rahaa sisustamiseen ja kodin korjaamiseen enää moniin vuosiin.

Oloni on kuin olisin rakastunut ja niinhän minä itse asiassa olenkin rakastunut elämään ja itseeni.